Vanhusten asialla – ja ylpeä siitä

Olen saanut tehdä viimeiset kolme vuotta vanhusasiavaltuutetun työtä, ensimmäisenä ja ainoana Suomessa. Työ on ollut eräänlainen tienraivaus ja pilottikokeilu ikääntyvien aseman vahvistamiseksi ja oikeuksien puolustamiseksi. Vanhusasiavaltuutetun työmaa on käymässä loppua kohti vuoden 2010 aikana. Olen palailemassa entisiin töihini Jyväskylän Sotainvalidien Asuntosäätiön johtajaksi. Säätiössä toimintani on ollut palvelutalojen rakentamista ja hoivapalvelujen tuottamista ikäihmisille. Työtä olen saanut tehdä veteraaneilta perityn kallisarvoisen periaatteen ”Veljeä ei jätetä” – arvon pohjalta. Tämän arvon varaan on ollut hienoa tehdä myös vanhusasiatyötä.

Olen kokenut monesti, että minua on onnistanut ja siunattu, kun olen saanut tehdä työtä veteraanisukupolven ja muiden iäkkäiden ihmisten kanssa työtä. Niin paljon olen heiltä oppinut näinä vuosina. Olen kokenut vanhustyön antoisana ja arvokkaana työsarkana. Olen vanhusten asialla – ja ylpeä siitä.

Vanhusasiavaltuutetun työn punainen lanka on ikäihmisen ääni

Vanhusasiavaltuutetun työn tärkein asia, työn punainen lanka on ollut Ikäihmisen äänen vahvistaminen sekä oikeuksien ja aseman parantaminen.

Tärkeintä työssä on ollut kuulla oikeasti, mitä ikäihmisillä on sanottavaa ja mitä heille kuuluu. Miten he haluavat, että heitä palvellaan ja autetaan, kun siihen tulee tarvis. Mitä tarpeita ja toiveita heillä on. Erityisen tärkeätä on kuulla heitä, joita kukaan ei huomaa, näe eikä kuule. Kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä, jotka eivät saa sanaa suustaan, eivät ole tässä päivässä kiinni, ja ovat kenties sänkyihin tai koteihinsa sidottuja. Tätä vaiennettua ikääntyvien ääntä, olen halunnut työssäni viedä eteenpäin, niin paljon kuin minulle on annettu siihen mahdollisuuksia.

Kolmen (tai oikeastaan 20) vuoden kokemuksella voin sanoa, että vanhusasioiden yhtenäiselle tarkastelulle on olemassa suuri tilaus. Olen saanut kutsuja erääseen jos toiseenkin pöytään, työryhmään, palvelukotiin ja kouluun. Yhteistyölle ikäihmisten asioiden tiimoilta on ollut todella paljon tarvetta. Ja aina olen jaksanut muistaa kristallin kirkkaana työn johtotähden: Ikääntyvät ihmiset ja sen, että olen nimenomaan heidän äänenä ja äänitorvena yhteistyön areenoilla. Vanhusten aseman vahvistamista olen saanut tehdä yhteisessä rintamassa eläkeläisjärjestöjen kanssa, vanhus- ja potilasjärjestöjen kanssa, kunnissa ja seurakunnissa.

Vanhustyön ja vanhusten aseman yhtenäinen arviointi ei ole tänä päivänä helppoa. Vanhustenhuollon palvelujärjestelmä on kovin pirstaleinen ja monimutkainen. On monenlaista toimijoita ja työskentelyarvoja. Joskus on tuntunut, että tärkein asia, vanhus ja hänen tarpeensa, eivät tule riittävästi nähdyksi ja kuulluksi. Aina myöskään kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa niin kuin pitäisi.

Vanhuspalvelulaki tarvitaan avuksi

Jotta vanhusten oikeus saada tarvittavia palveluja toteutuisi, siihen tarvitaan tulevaisuudessa lainsäädäntöä avuksi. Jopa vanhusten suojelulaki voisi olla paikallaan. Lapsia ja nuoria meillä suojellaan lailla, sehän on aivan oikein ja täytyykin olla niin. Mutta kyllä vanhus, ei saa sanaa suustaan, ja jolla ei ole omaisia, on yhtälailla suojelun tarpeessa. Vanhuspalvelulaki on meille luvassa. Se on hieno asia. Laki on tällä hetkellä alkuvaiheen valmistelussa. Itselläni on ollut mahdollisuus olla mukana lakityöryhmän rinnalla tuomassa vanhusnäkökulmaa lain valmistelutyöhön. Ensi keväänä 2011 vanhuspalvelulaista on tarkoitus olla luonnos valmiina.

Lakia tarvitaan nimenomaan avuksi. Se on aivan totta. Läheskään kaikkia tarvittavia muutoksia ja asioita ei voida sitoa lakiin. Lailla ja rahalla ei ratkaista vanhusasioita.

Vanhuskysymyksen keskeisin asia on ihmisarvo. Asenteemme ikääntyviin ihmisiin on lain rinnalla yhtä tärkeä asia. Voisinpa melkein sanoa, että asenne on se tärkein asia. Vanhuus on yhtälailla luojan lahja kuin nuoruuskin ja se kuuluu tärkeänä ja luonnollisena osana ihmisten elämänkaareen. Vanhuus ei ole tauti, josta pitäisi parantua. Meille syötetään helposti asennetta, että vanhuus pitäisi ehkäistä. Torjua kokonaan, pois näköpiiristä. Ja asennetta, että kaikkien pitäisi olla tehokkaita ja tuotteliaita. Tehdä sitä ja olla tätä.

Sen pitää riittää, että ollaan ihmisiä. Ihmisarvo on ehdoton ja sitä ei tarvitse erikseen ansaita. Meillä on myös lupa vanheta, oikeus olla rauhassa ja oikeus levätä. On oikeus olla myös toisten autettavissa, silloin jos elämä siihen pisteeseen meidät johdattaa.

Pärjäämisen ja tehokkuuden korostaminen eivät tee hyvää myöskään meidän lapsille tai nuorille. Lapset kaipaavat ja tarvitsevat vanhempiaan tänä päivänä enemmän kuin koskaan. Ihminen tarvitsee ihmistä, kehittyäkseen ihmiseksi ja ollakseen itse ihminen. Nykylasten ja perheiden kiireistä elämää kun seuraa, niin tulee mieleen: Että olisipa enemmän yhteistä aikaa. Että olisi joku, joka kuuntelee ja välittää ja sanoo, että olet minulle rakas. Sitähän me ihmiset eniten tarvitsemme. Että olemme tarpeellisia ja rakkaita jollekin toiselle. Tämä pätee niin nuoriin kuin vanhoihinkin. Mikä onkaan parempaa, kun olemme vanhoja ja voimamme ovat heikentyneet, kun silloin meidän vierellä on joku, joka katsoo rakastaen ja sanoo, että älä huoli huomisesta, minä pidän sinusta huolen elämäsi loppuun asti.

Minulla on ollut ihana työmaa – vanhusten puolesta on ollut hienoa tehdä työtä. Olen iloinnut jokaisesta työpäivästä, vaikka työ ei ole aina ollut helppoa. Nopeaan aikaansaamiseen tottuneena on ollut haastavaa tehdä työtä, jossa kädenjälkeä on vaikea nähdä. Mutta.. yrittänyttä ei laiteta. Voimani olen vanhusasiavaltuutetun työhön saanut ikäihmisistä itsestään. Ilman heitä, heidän kohtaamistaan ja kuulemistaan, vanhusasiavaltuutetun työllä ei ole mitään merkitystä.